"Kun on aika hypätä": tarina blogini nimestä

Ensimmäisessä postauksessani kerroin lyhyesti taustoistani ja MEN2b:stä. Tässä postauksessa kerron tarinan blogin nimestä, joka ensi silmäyksellä vaikuttaa joltain aivan muulta kuin mitä se oikeasti on.

Lukion ensimmäisenä vuonna, äidinkielen kolmannella kurssilla, saimme tehtäväksi valita runokokoelman, jonka pohjalta teimme erilaisia tehtäviä. Tavoitteena oli työstää runokansio. Silloin törmäsin ensimmäistä kertaa Vilja-Tuulia Huotarisen runoteokseen "Sakset kädessä EI saa juosta". Yksikään runoista ei auennut ensimmäisellä lukukerralla, mutta juuri siitä syystä en malttanut laskea sitä käsistäni. Opettajani sanojen mukaan päädyin valitsemaan runoteoksen, joka "ei ole ollenkaan sieltä helpoimmasta päästä". 

Sakset kädessä EI saa juosta on kasvutarina, josta löysin monta sellaista säettä, joihin oli helppo samaistua. Perinteisestä runoudesta en niin välitä, mutta Huotarisen nykyrunot veivät mennessää saman tien. Tässä niistä yksi, ensimmäisessäkin postauksessa oleva runo:

"Ennen kuin ehdin ajatella tarkasti,
olemme kiivenneet korkealle puuhun.
Näköalapaikalta voi katsoa minne silmä kantaa,
ei kovin kauaksi, käsivarren mitan päässä
perspektiivi horjuu jo. Ilmassa on jotain
epäilyttävää, se lipuu sormien välistä.
Kuka voi pidellä kiinni kun painovoima kutsuu.
                                 Kun on aika hypätä, teen sen yksin.
Heitän hiukset taaksepäin, laskuvarjoksi
joka leiskauttaa turvaan.
                                 Selviän hengissä, putoan jalat edellä
maan pinnalle ja kävelen pois. Nikama nikamalta
murskautuu maa poluksi ja joku sanoo:
Tuolla kävelee nainen, joka tietää mitä tahtoo.
                               Eikä hän tiedä vielä mitään."
Vilja-Tuulia Huotarinen: Sakset kädessä EI saa juosta

Minusta tämä runo on kaukana surullisesta. Tämä on selviytymistarina: nuoren naisen matka aikuisuuteen, kohti tuntematonta. Siinä on uskallusta ja rohkeutta, joka heijastuu vielä tuntemattoman tulevaisuuden epävarmuudesta, kenties jopa pelosta, jolle ei kuitenkaan anneta valtaa. Se on tahtotila: minä lähden nyt uuteen omaan elämään ja jätän kaiken vanhan taakse, en anna minkään lannistaa itseäni. Ja niin minäkin ajattelin silloin, kun lähdin lukioon. Saan uuden elämän uudella paikkakunnalla, voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja olla oma itseni ilman, että kukaan asettaa ennakkoluuloja. Tahdoin hypätä turvaan, polkea kaiken vanhan tomuksi pois jaloistani. Oikeasti en tiennyt puoliakaan siitä, mitä oli tulossa, vaikka teorian olin hahmottanut papereista, MEN2b:n etenemisen. 

Ja menihän siinä 4 vuotta kävellessä tietäen, mihin oli suuntaamassa. Pääsin ylioppilaaksi ja yliopistoon, kaikki vaikutti olevan viimeinkin hyvällä mallilla. MEN2b näkyi lähinnä kontrollikäynteinä, taustatekijänä, kunnes lopulta ymmärsin etten todellakaan tiennyt vielä mitään, vaikka paljon tiesinkin. Olin hiljaa mielessän ihmetellyt, kuinka niin moni MEN2b:tä sairastava on niin kipeä ja huonossa kunnossa. Kuinka he ovat niin väsyneitä. 

Enää en ihmettele.

Nyt on palattava suunnitelmissaan taaksepäin, hypättävä uudelleen: keksittävä, kuinka tämän ganglioneuromatoosin aikaansaaman mahahelvetin kanssa eletään ihmisiksi. Tavoitteena on valmistua, aikataulusta ei niin väliä, kunhan saisi paperit ja jaksaisi tehdä edes jonkin verran töitä. Nyt olen sairaslomalla ainakin kesäkuun loppuun ja odotan sitä päivää kun on aika hypätä takaisin sellaiseen normaaliin arkeen, että opintojen valmiiksi saaminen on mahdollista ja työkyky edes jonkinlainen. Siihen on vielä matkaa, mutta periksi ei vain voi antaa.