Kirjeitä kuolemalle / "Miksi juuri minä?"

"Kirjeitä kuolemalle -teos on teatteri-ilmaisunohjaaja ja esiintyjä Kati Keskihannun sooloteatteriesitys lapsen sairastamisesta, kuoleman pelosta ja kuolemasta.

Esityksessä ääni annetaan kymmenvuotiaalle tytölle, joka kirjoittaa kirjeitä keksimälleen Kuolema-hahmolle. Hänen esittämänsä kysymykset ovat todellisia ja vaikka tilanne näyttämöllä on epätosi, ovat sen herättämät tunteet aitoja. Kirjeitä kuolemalle on yleisöä voimaannuttava esitys, sillä se ei anna pelon hallita. Se on tila suorille kysymyksille ja erilaisille kuolemakäsityksille. Katsomossa on turvallista kokeilla, myötäelää, kokea ja pohtia."

Lisätietoja

Facebook

Miten puhua lapselle kuolemasta?

Sylva ry

Tämä on ensimmäinen vuosi, kun Kirjeitä kuolemalle on kiertueella. Kävin katsomassa teoksen tänään ja suosittelen vahvasti jokaiselle, jolla on mahdollisuus käydä katsomassa. Kuolema koskettaa meitä kaikkia jollakin tavalla ja tässä teoksessa siihen pureudutaan yhtä aikaa hellästi ja riipaisevan kipeästi. Tämä on yksi väylä herättää keskustelua kuolemasta.

Se oli kesäkuussa 2002 kun minä melkein kuolin. Siitä ei puhuta, äiti ja isä eivät pysty puhumaan. Olen kauan halunnut kysyä ja joskus yrittänytkin, mutta tuntuu liian vaikealta nähdä äiti itkemässä, joten olen jättänyt asian sikseen. Minä en muista siitä koko tehohoitojaksosta kuin rippeitä: happimaskin tuoksun, isän siniraidallisen paidan ja Oliver ja kumppanit -satukirjan.

Olin toipumassa ensimmäisestä leikkauksesta, siitä, jossa poistettiin kilpirauhanen ja syöpäkasvaimia. Hetken näytti kohtalaiselta, mutta sitten tuli sepsis ja keuhkokuume. Jouduin nukutettuna teholle hengityskoneeseen moneksi päiväksi. Tilanne meni niin pahaksi, että isää pyydettiin kolmen tunnin ajomatkan päästä kotoa tulemaan sairaalaan mahdollisimman pian. Puhuttiin tunneista: siitä, ehtivätkö antibiootit ennen infektioita. 

Se oli alku syöpähoidoille, MEN2b:lle.

Sen jälkeen tuli toinen leikkaus ja vuosi sytostaatteja. Levinneenä löytynyt medullaarinen kilpirauhassyöpä saatiin remissioon. Hoitojen päättymisen jälkeen meni vuosikausia hyvin. MEN2b näkyi lähinnä kontrollikäynteinä, kävin koulussa ja tein töitä normaalisti. Kaikki oli ihan okei kesään 2015 asti. Se, mitä sen kesän jälkeen on tapahtunut, löytyy tästä blogista.

Minä pystyn kertomaan tarinaani ilman, että se tuntuu yhtään miltään. Tiedän asioiden tapahtuneen minulle, ymmärrän järjellä niiden vakavuuden ja kamaluuden, mutta tunteet on irrtotettu ja heitetty pois jo vuosikausia sitten. On kuin kertoisi jonkun tuntemattoman melkein kuolleen vaikka se olin minä. Ja samaan aikaan kun asiat, jotka eivät tunnu miltään vaikka niiden kuuluisi tuntua, reagoin valtavalla voimalla asioihin, joiden ei kuuluisi aiheuttaa voimakasta reaktiota. 

Tässä parin viime vuoden aikana olen herännyt miettimään ennen menneisyyttä, syöpähoitojen aikaa ja sen vaikutusta nykyisyyteen. Se, etten muista paljoakaan hoitojeni ajalta vaikeuttaa asioiden ja syy-yhteyksien löytämistä, mutta kenties vielä joku päivä ymmärrän. Ja ehkä koittaa sekin päivä, kun uskallan kysyä äidiltä mitä silloin tapahtui, millaista se oli. Tiedän hänen muistavan paljon enemmän kuin mitä minä muistan.

Kirjeitä kuolemalle sai jotain jossain liikahtamaa siten, etten osannut suoriltaan sanoa mitään kun esityksen jälkeen kysyttiin fiiliksiä. En vieläkään tiedä mitä se oli, joka liikahti. Heräsi tarve saada asioita selville, kysyä mitä silloin tapahtui kun olin teholla. Millainen ylipäätään olin syöpähoitojen aikaan. Muistan kysyneeni moneen kertaan: "Miksi juuri minä [sairastuin]?", mutta vastausta siihen ei ollut silloin eikä tule olemaan. Kuolemasta ei puhuttu enkä muista siitä kysyneeni, vaikka pelko varmasti oli läsnä jossakin minulta salattuna.

Käykää katsomassa esitys jos suinkin voitte. Puhukaa. Vastatkaa lapselle, joka kysyy kuolemasta. Kirjoittakaa vaikka kirje.