Kun oli aika hypätä

"Tuolla kävelee nainen, joka tietää mitä tahtoo.

Eikä hän tiedä vielä mitään." -Vilja-Tuulia Huotarinen

Seitsemän päivää sairaalassa venyi lopulta kolmeksi viikoksi. Vajaan kahden viikon kohdalla perjantaina 2.6. minut yritettiin kotiuttaa, vointi oli niin hyvä ja CRP laskenut hienosti, mutta oltuani yhden yön kotona jouduin takaisin sairaalaan kuumeen, kipujen ja nestehukan vuoksi. Päivystyksessä pääsin nopeasti hoitoon ja vietin ensimmäisen yön päivystysosastolla nesteytyksessä ja antibioottihoidossa. Sunnuntaina otettiin taas CT -kuvat ja siirryin takaisin tutulle gastrokirurgian osastolle. Tällä kertaa sain onneksi oman huoneen toivottuani rauhallisempaa huonetta aiemman neljän hengen huoneen tilalle. 

CT -kuvissa näkyi kertymä syvällä lantiossa ja päätettiin, että maanantaina laitetaan dreeni, jotta infektio saataisin hoidettua paremmin. Päätettiin myös tehdä suoliston loppuosan tähystys, sillä CT -kuvista kävi ilmi, että suolisauma vuoti edelleen ihan vähän. Ja iv antibiootit jatkuivat tietenkin.

Dreenin laitto ei mennyt niin kuin piti. Minulle luvattiin jo sunnuntaina, että saisin "humautuksen", rauhoittavaa, toimenpiteen ajaksi, jotta en tietäisi mistään mitään ja kaikki sujuisi helpommin. Olen lapsesta asti pelännyt pistämistä ja muita invasiivisia toimenpiteitä. Verikokeet ja kanyloinnit on nykyään ihan ok, mutta kaikki isommat aiheuttavat yhä paniikin. Saati sitten ajatus siitä, että tungetaan dreeni pakarasta läpi jonnekin syvälle lantion sisään.

[jos olet herkkä, älä lue eteenpäin. kuvaan toimenpiteen aiheuttamia tuntemuksia] Varmistin vielä maanantaina kierrolla, että saanhan rauhoittavaa. Lääkäri vakuutti, että kyllä röntgenissä sitten annetaan suoneen kun kanyylikin on paikallaan, ei hätää. Asiasta myös soitettiin röntgeniin: tulee potilas, joka pitää rauhoittaa. Lähdin ihan tyytyväisin mielin potilaskuljettajan kyydillä röntgeniin, jossa ensimmäinen kysymykseni oli tietenkin, että annattehan te minulle rauhoittavaa. "Ei meillä täällä mitään ole, olisi pitänyt osastolla antaa.". Paniikki iski saman tien. Henkilökunta yritti rauhoitella minua, että ei se niin paha ole kuin pelkäät, ei se satu. Puhuivat että pitäisi kutsua aneryhmä ja toimenpide siirtyisi, jos sinut pitää "humauttaa". Olin vihainen, mutta ennen kaikkea paniikissa. Lopulta sain pienen annoksen voimakasta kipulääkettä, mutta ainoa hyöty siitä oli se, että pystyin makaamaan leikatun mahan päällä CT:n lavetilla. Itkin, vapisin, huusin, puristin lavetin reunoja niin että käsi kramppasi. Dreenin sisäänvientikohta tietenkin puudutettiin, mutta ylivoimaisesti hirveintä oli se tunne, kun dreeniä pujotettiin ties minkä läpi kohti kuvissa näkynyttä kertymää. Aina kun se meni jostain läpi, tuntui nykäisy ja kipua lantion sisällä eikä voinut kuin huutaa ja yrittää olla hyperventiloimatta, jotta jo valmiiksi kauttaaltaan vapiseva kroppa ei enää liikkuisi enempää. Välillä otettiin kuvia ja katsottiin, onko dreeni oikeassa paikassa ja lopulta koko kamaluus oli ohi. Itkin ja vapisin koko matkan takaisin osastolle. Osastolla jouduttiin antamaan rauhoittavaa, sillä paniikille ja itkulle ei vaan meinannut tulla loppua. 

Annoin tietenkin palautetta humautuksen luvanneelle lääkärille ja kerroin tapahtuneesta hoitajille. Tietoihini kirjattiin, että minut on rauhoitettava ennen invasiivisia toimenpiteitä. Ehkä jatkossa säästyn traumoilta. Dreeni oli paikallaan muistaakseni torstaihin tai perjantaihin asti, eikä onneksi erittänyt kuin kudosnestettä. Viljelyssä kuitenkin löytyi ulosteperäinen enterokokki (mikä yllätys), jota nyt sitten edelleen hoidetaan ja kovasti toivon, että se saataisiin vihdoin häädettyä.

Suolisauman tarkastus tähystyksellä oli varsin helppo toimenpide eikä käynyt oikeastaan ollenkaan kipeää. Ainoastaan suolistoon näkyväisyyden takia pumpattu ilma aiheutti vähän kipua venyttäessään suolta. Sauma ja suolisto muutenkin näytti erinomaisen siistiltä lukuunottamatta yhtä pientä kohtaa saumassa, johon laitettiin kolme tosi pientä klipsiä. Infektion aiheuttanut reikä siis löytyi ja paikattiin ja voi vain toivoa, että paikka kestää ja luonto hoitaa reiän umpeen. 

Viime lauantaina iv antibiootti vaihdettiin suun kautta otettavaksi ja kuumehan siitä taas nousi. Koska osastolla ei ollut ruuhkaa, pyysin saada jäädä sairaalaan nähdäkseni pysyykö kuume jatkossa poissa ja kotiuduin lopulta maanantaina. Nyt olen siis ollut jo kaksi (!!!!) yötä kotona ja toistaiseksi vointi on ok. 

Takaisin osastolla yhden kotona ja toisen päivystysosastolla vietetyn yön jäljiltä

Millaista elämä leikkauksen jälkeen on ollut? Tuntuu etten oikein edes tiedä vielä. Pääasia kuitenkin on, että päivä päivältä sattuu vähemmän. Rakkokipu on poissa, suolistokivut on poissa. Leikkauskipua on yhä, jos olen liikaa liikkeellä ja suolisauma kipuilee ajoittain, samoin jos on liikaa ilmaa suolistossa, mutta kaikki nämä helpottavat joko pelkästään lepäämäällä tai viimeistään lääkkeillä. Ihan vaan Panadolilla, Buranalla ja ilmaa pilkkovalla Cuplatonilla. Siitä olen todella onnellinen, vaikka edelleen on hankala todella uskoa siihen, että kivut oikeasti ovat poissa. Jotenkin koko asiaa ei ole ehtinyt miettiä kun infektio aiheutti lisää kipua, dreeni paljon lisää kipua ja koko tämä tilanne vaatii niin paljon ajatustyötä. On huolehdittava nesteytyksestä, mietittävä mitä uskaltaa syödä, pohdittava onko suoliston toiminta nyt sopivasti hidastettua vai liian vilkasta, kuunneltava oloa kuumeen varalta.. Mietittävä miten pääsee mihinkin, jos johonkin tarvitsee lähteä. Jaksan nimittäin kävellä ehkä 100-200 metriä kerrallaan ja juuri ja juuri kiivetä = madella rappuset tänne kolmanteen kerrokseen kotiin. Sen jälkeen on pakko käydä lepäämään ettei jalat petä alta. Eilen sain lainaan pyörätuolin, jonka kanssa pääsen ulkona paremmin liikenteeseen. Joskin yksin en sen kanssa pääse kotoa mihinkään kun se pitää kantaa alas ja takaisin tullessa ylös. MEN2b:n lihasheikkous osoitti jälleen pystyvänsä viemään ihan kaikki mehut, mutta onneksi sain lähetteen fysioterapiaan. Kutsua odotellessa.

Mutta tämä on ihan mieletöntä: molemmissa kuvissa maha on turvoksissa ruokailun jäljiltä. Paksusuoleni oli kirurgin mukaan todella suuri verrattuna normaaliin ja laajentunut 40 cm ohutsuolta oli läpimitaltaan normaalin paksusuolen kokoinen. Ei hyvä.. Mutta nyt mahtuu taas vaatteet päälle! Uskomaton fiilis.

Ylipäätään koko kroppa on rempallaan. Hienosti tasapainossa olleet kilpirauhasarvot on ihan päin mäntyä, ravitsemuksessa on sanomista, verenkuvassa on heittoa.. Mutta onneksi nämä kaikki asiat on hoidossa ja seurannassa. Nyt ensisijainen tavoite on pysyä kotona: huolehtia nesteytyksestä, syödä sen minkä jaksaa ja pystyy, levätä. Ennen kaikkea levätä. Ei auta kuin antaa ajan kulua ja kropan korjata itseään. Baby steps.

Tänne loppuun haluan lisätä erityiskiitoksen gastrokirurgian osaston henkilökunnalle. Minulla olisi kolmessa viikossa pää hajonnut paljon pahemmin sairaalassa olemiseen, ellei osastolla olisi niin ihania hoitajia ja laitoshuoltajia. Erityiskiitos sinulle H, joka kiireestä huolimatta pysähdyit kuuntelemaan ja valoit minuun uskoa aina kotiutumishetkeä myöten. Sillä oli ihan valtava merkitys. ♥