Riitänkö minä? / "I have an invisible illness"
"Vaikein asia mitä olen koskaan joutunut opettelemaan on olla paikallaan ja olla tekemättä kaikkea. Taistelen asian kanssa vielä tänäkin päivänä. Inhoan ulkopuolelle jäämistä, joutumista valita jäämään kotiin, tai sitä kun en saa asioita tehtyä vaikka haluaisin."
Vaikka valmistumisen viivästymiseen on erinomaisen hyvä syy, tunnen silti itseni epäonnistuneeksi. Miksi? Kun eihän se oikeasti haittaa, että opinnoissa menee pidempään kuin muilla. Pääasianhan pitäisi olla minun hyvinvointi ja sen tukeminen eikä ajatus siitä, että olen nyt jotenkin huono ja epäonnistunut kun en pysty samassa ajassa saamaan tutkintoa valmiiksi kuin valtaosa.
Tähän on monta syytä, joista suurin osa on ihan viattomia, mutta kääntyvät päässäni väärinpäin. Se, kun omalta vuosikurssilta suurin osa valmistuu ja siirtyy työelämään tai proviisoriopintoihin. Se, kun yliopistolla näkyy enemmän vieraita kuin tuttuja ihmisiä ja minulta kysytään millä vuosikurssilla olen, olenko proviisori, kun "en ole nähnyt sua meidän vuosikurssin kanssa aiemmin". Se, kun opintojen suorittaminen poikkeuksellisella tahdilla vaatii selvittelyä ja selittelyä. Se, kun on jäljellä vain kourallinen opintoja eikä silti saa niitä valmiiksi. Se, kun KELA:n kanssa saa vääntää eräänkin kerran paperisotaa ennen kuin saa sen, mitä tarvitsee. Se, kun kaikkien muiden elämä tuntuu rullaavan omalla painollaan eteenpäin siinä missä minä poljen paikallani.
Kaikella tällä ei oikeasti pitäisi olla mitään väliä. Kukaan ei piruuttaan kysy, millä vuosikurssilla olen - olinhan pitkän siivun poissa yliopistolta, miten olisin ehtinyt tutustua uusiin opiskelijoihin? Ja kaikki tähän asti ovat ymmärtäneet, kun olen sanonut, miksi oikein yhä roikun yliopistolla ja teen sekaisessa järjestyksessä "väärän" vuosikurssin opintoja. Mutta vaikka ihmiset ympärillä ymmärtäisivät, hävettää silti ja tekee mieli osoittaa itseään syyttävällä sormella, vaikka siihen ei ole tarvetta.
Olen yrittänyt muuttaa ajattelutapaani päästäkseni eroon syyllisyydestä. Se vain on paljon helpommin sanottu kuin tehty, sillä asioiden käsitteleminen ja ennen kaikkea hyväksyminen on vielä ihan kesken. Koko elämäni on viimeisen reilun vuoden aikana kääntynyt ihan päälaelleen. Olen joutunut nielemään sen, että kaikki suunnitelmat vain romuttuvat, enkä voi sille mitään. On pitänyt sietää sitä, ettei jaksa opiskella, vaikka kuinka haluaisi - siinä missä opiskelu ei ennen ollut mikään ongelma. On pitänyt ymmärtää, että vaikka pää kuinka haluaisi työharjoitteluun, kroppa ei siihen kykene. On pitänyt sietää valtava määrä kaikenkokoisia pettymyksiä, eikä siitä todellakaan ole päässyt helpolla.
Ja kun ei riitä, että tuntee itsensä riittämättömäksi opintojen saralla, vaan riittämättömyyttä riittää ihan tavalliseen arkeenkin. Se kumpuaa siitä, kun en jaksa tai kykene tekemään niitä kaikkia tavallisia arkisia asioita, joita pitäisi ja joita kolme kanssani asuvaa henkilöä tekevät. T on käynyt eräänkin kerran puolestani ruokakaupassa, auttanut minua siivoamaan oman osuuteni siivouspäivänä ja niin edelleen. En pysty välttämättä ajamaan autoakaan pidempiä matkoja kipujen/huonovointisuuden vuoksi, mikä ei ennen ollut ongelma laisinkaan. Repii hermoja ihan hirvittävän paljon kun tajuaa, että arkikin pitää järjestää sen mukaan mitä milloinkin jaksaa tehdä. Tulee väkisinkin tunne siitä, että minua pidetään vain laiskana - kun eihän se päällepäin näy, että sattuu (ennen kuin sattuu tosi kovaa) tai väsyttää. Ei sitä kukaan suoraan sano, enkä ole varma ajatteleeko edes, mutta silti.
Välillä mietin, miksi on niin vaikea tuntea riittävänsä jollekin, johonkin, tässä tilanteessa. Paineita suoriutua jonkin ennalta asetetun mallin mukaan tulee niin yhteiskunnalta kuin ympäröiviltä ihmisiltä, eikä kukaan välttämättä hoksaa sen painostuksen olemassaoloa ennen kuin itse joutuu sen kohteeksi. Tässäkin kohtaa tietysti ratkaisee yksilön oma asenne tätä painostusta kohtaan, mutta rohkenen väittää, ettei kellään riitä kantti loputtomiin täysin ilman epäonnistumisen tunteita. Kyllähän sitä selviää ihan hyvin sen muotin ulkopuolellakin, mutta ainakin näin sairaan näkökulmasta sitä ei ole tehty liian helpoksi. Vaatii hirveästi paperisotaa ja selvittelyä, jotta saa tarvitsemansa avun ja myönnytykset ja jo niitä järjestäessä ehtii ajatella kuinka kaikki on paljon hankalampaa verrattuna siihen, että olisi vain valmistunut siinä kolmessa vuodessa kuten moni muu. Ja kun siihen lisää median rummutuksen siitä, kuinka pitäisi vain mahdollisimman nopeasti siirtyä opintoihin ja työelämään, niin toteaa viimeistään olevansa jotenkin huonompi ja epäonnistunut verrattuna niihin, jotka liitelevät koulutusputkesta työelämään ongelmitta.
Miten sitten sietää ainaista riittämättömyyden tunnetta, miten päästä siitä yli? Kenties siitä ei täysin pääsekään. Aina haluaisi olla jollain tavoin parempi, aina on joku vaatimus, joka pitäisi täyttää. Vai pitäisikö? Pohdin tuossa aamupäivällä ystäväni kanssa sitä, miksi niin herkästi vaadimme itseltämme kaikenmaailman asioita, vaikka kuinka väsyttäisi ja sattuisi. Ja sitten hajottaa, kun ei jaksakaan tehdä ja tekemättömien asioiden lista tuntuu olevan loputon. Onko niitä asioita oikeasti pakko tehdä? Voisiko ahdistumisen sijaan valita tekevänsä sen mitä jaksaa ja antaa lopun olla? Helpommin sanottu kuin tehty, mutta lusikkateoriasta kuultuani tätäkin on ollut helpompi käsitellä. Siitä se riittämättömyyden kokemuskin vähitellen helpottaa kun ihan ensin lakkaa vaatimasta itseltään liikoja. Ja äärettömän tärkeä asia on myös ne ihmiset, joille riitän omana itseäni, sairauksista huolimatta. Erityismaininnan ansaitsee myös lopputyöohjaajani, joka on antanut minun rauhassa tehdä lopputyötäni sitä tahtia kuin se luonnistuu :)
Minusta on tärkeintä muistaa, että se on ihan okei jos ei aina jaksa. Jos makaa päivän sängyssä tai sohvalla kun ei vaan jaksa tehdä mitään rakentavaa. Tekee sitten kun jaksaa. Ja jos kenellä on siitä huomautettavaa, niin olkoot. Ehkä se huomauttaja ei tajua, miksi makaat siinä tekemättä mitään. ;)
Ja kun ei riitä, että tuntee itsensä riittämättömäksi opintojen saralla, vaan riittämättömyyttä riittää ihan tavalliseen arkeenkin. Se kumpuaa siitä, kun en jaksa tai kykene tekemään niitä kaikkia tavallisia arkisia asioita, joita pitäisi ja joita kolme kanssani asuvaa henkilöä tekevät. T on käynyt eräänkin kerran puolestani ruokakaupassa, auttanut minua siivoamaan oman osuuteni siivouspäivänä ja niin edelleen. En pysty välttämättä ajamaan autoakaan pidempiä matkoja kipujen/huonovointisuuden vuoksi, mikä ei ennen ollut ongelma laisinkaan. Repii hermoja ihan hirvittävän paljon kun tajuaa, että arkikin pitää järjestää sen mukaan mitä milloinkin jaksaa tehdä. Tulee väkisinkin tunne siitä, että minua pidetään vain laiskana - kun eihän se päällepäin näy, että sattuu (ennen kuin sattuu tosi kovaa) tai väsyttää. Ei sitä kukaan suoraan sano, enkä ole varma ajatteleeko edes, mutta silti.
Välillä mietin, miksi on niin vaikea tuntea riittävänsä jollekin, johonkin, tässä tilanteessa. Paineita suoriutua jonkin ennalta asetetun mallin mukaan tulee niin yhteiskunnalta kuin ympäröiviltä ihmisiltä, eikä kukaan välttämättä hoksaa sen painostuksen olemassaoloa ennen kuin itse joutuu sen kohteeksi. Tässäkin kohtaa tietysti ratkaisee yksilön oma asenne tätä painostusta kohtaan, mutta rohkenen väittää, ettei kellään riitä kantti loputtomiin täysin ilman epäonnistumisen tunteita. Kyllähän sitä selviää ihan hyvin sen muotin ulkopuolellakin, mutta ainakin näin sairaan näkökulmasta sitä ei ole tehty liian helpoksi. Vaatii hirveästi paperisotaa ja selvittelyä, jotta saa tarvitsemansa avun ja myönnytykset ja jo niitä järjestäessä ehtii ajatella kuinka kaikki on paljon hankalampaa verrattuna siihen, että olisi vain valmistunut siinä kolmessa vuodessa kuten moni muu. Ja kun siihen lisää median rummutuksen siitä, kuinka pitäisi vain mahdollisimman nopeasti siirtyä opintoihin ja työelämään, niin toteaa viimeistään olevansa jotenkin huonompi ja epäonnistunut verrattuna niihin, jotka liitelevät koulutusputkesta työelämään ongelmitta.
Miten sitten sietää ainaista riittämättömyyden tunnetta, miten päästä siitä yli? Kenties siitä ei täysin pääsekään. Aina haluaisi olla jollain tavoin parempi, aina on joku vaatimus, joka pitäisi täyttää. Vai pitäisikö? Pohdin tuossa aamupäivällä ystäväni kanssa sitä, miksi niin herkästi vaadimme itseltämme kaikenmaailman asioita, vaikka kuinka väsyttäisi ja sattuisi. Ja sitten hajottaa, kun ei jaksakaan tehdä ja tekemättömien asioiden lista tuntuu olevan loputon. Onko niitä asioita oikeasti pakko tehdä? Voisiko ahdistumisen sijaan valita tekevänsä sen mitä jaksaa ja antaa lopun olla? Helpommin sanottu kuin tehty, mutta lusikkateoriasta kuultuani tätäkin on ollut helpompi käsitellä. Siitä se riittämättömyyden kokemuskin vähitellen helpottaa kun ihan ensin lakkaa vaatimasta itseltään liikoja. Ja äärettömän tärkeä asia on myös ne ihmiset, joille riitän omana itseäni, sairauksista huolimatta. Erityismaininnan ansaitsee myös lopputyöohjaajani, joka on antanut minun rauhassa tehdä lopputyötäni sitä tahtia kuin se luonnistuu :)
Minusta on tärkeintä muistaa, että se on ihan okei jos ei aina jaksa. Jos makaa päivän sängyssä tai sohvalla kun ei vaan jaksa tehdä mitään rakentavaa. Tekee sitten kun jaksaa. Ja jos kenellä on siitä huomautettavaa, niin olkoot. Ehkä se huomauttaja ei tajua, miksi makaat siinä tekemättä mitään. ;)
Muistan kuinka itse palasin opiskeluiden pariin parin vuoden tauon jälkeen. Järkytys oli suuri, kun näin kuinka pitkälle vanhat opiskelukaverit oli jo päässeet. Vihasin myös silloin sairasteluaikana lukea Facebookia, kun näin kuinka kaikki kaverit etenivät elämässä ja itsellä koko elämä junnasi pahasti paikallaan.
VastaaPoistaMuistan myös sen syyllisyyden, kun ei oikeasti jaksanut tehdä oikein mitään, mutta se ei vielä näkynyt päälle päin. Sain syytteitä laiskuudesta ja huonosta kunnosta. Vasta siinä vaiheessa kun jouduin kiinni happirikastimeen, näkyi se oma huono kunto ja väsymys myös muille.
Tutun kuuloisia ajatuksia. Välillä jopa toivoo, että olisipa näkyvämmin kipeä ja väsynyt, ettei tarvitsisi perustella kenellekään kun ei millään jaksaisi aina selittää miksi ei jaksa tai pysty. Onneksi T ymmärtää mua ilman selostuksiakin ja antaa mun levätä sillon kun tarviin sitä.
PoistaSain tänään lopputyöohjaajalta kannustavaa palautetta ja oivalsin sen myötä, että eihän tuosta enää paljon puutu. Pitkästä aikaa sellainen olo, että saatan saada tämän ihan oikeasti valmiiksikin x)