Askel kohti suuria päätöksiä / "Muutos roikkuu ilmassa"

Viime viikolla sain puhelun: omalääkärini on poissa mahdollisesti kuukausia ja gastroenterologialle varattu aika on siirretty seuraavalle viikolle. Hetkeen en pystynyt kuin ajattelemaan, että joku pilailee kanssani pahemman kerran. Sitten vedin henkeä ja keräsin taistelutahtoa, jolla vaatisin apua tältä korvaavalta lääkäriltä, jos hän ei sitä itse tarjoaisi.

Tämä aamu ei alkanut lupaavasti. Olin syömässä aamupalaa, mutta se keskeytyi kipuun, joka alkoi varoituksetta ja tuntui repivän suolistoni pois paikoiltaan. Matkalla gastroenterologian poliklinikalle sain tutustua hartiapistoon, jota ei koskaan ennen ole ollut. Se kipu lamasi koko ylävartalon ja teki hengittämisestäkin vaikeaa. Hyvä kun pääsin kävelemään bussille ja bussilta polille. Vastassa oli kiireinen, erikoistuva mieslääkäri, joka ei oikein osannut ottaa kantaa mihinkään. Hän kyseli, mitä olin viime vuoden puolella sopinut puhelimessa omalääkärini kanssa ja miten Constellan kanssa kävi. Noh, eihän sen kanssa hyvin käynyt. Se lääke kyllä laittaa suolistoon vauhtia, mutta ihan liian paljon. Sellaisena päivänä kun otan Constellan, en kykene mihinkään. Sattuu niin paljon ja ravaan tämän tästä vessassa. Kiitokseksi useammasta päivästä Constellan kanssa saan ehkä yhden, kaksi, hieman parempaa päivää. Ei kovin mieltä ylentävä vaihtosuhde etenkin kun ainoa hyöty vaikuttaa olevan vähäisempi turvotus. 

Samalla kun vedin happea pistävän kivun lyödessä jonnekin navanseutuun, lääkäri sanoi tekevänsä kiireellisen lähetteen kirurgialle. Mitään muuta kuin paksusuolen poisto ei taida enää olla tehtävissäni. Mutta onnekseni omalääkärini on konsultoitavissa, vaikka hän onkin toistaiseksi tuntemattoman pituisen ajanjakson sivussa potilastyöstä.

Nyt on siis sysäisty alkuun prosessi, joka toivottavasti jossain vaiheessa johtaa paksusuolen poistoon ja kipujen jäämiseen leikkauspöydälle. Viimeinkin.

Mietin tässä tänään, miten helpolla pääsin pienenä kun en osannut pelätä tulevia leikkauksia. Minut on siis leikattu kahdesti aiemmin, molemmat leikkaukset olivat vuonna 2002. Muistan pelänneeni sellaisia asioita kuin kanylointi, verikokeiden otto ja dreenin poisto, mutta en suinkaan hoksannut pelätä itse leikkausta tai siitä mahdollisesti seuraavia komplikaatioita. Nyt sen sijaan olen ihan oikeasti peloissani, vaikka olen saanut vasta lähetteen eikä mitään aikatauluja tai toteutustapoja ole vielä mietitty. Pelkään kompikaatioita, pysyvää avannetta, pahoinvointia, toipumisprosessin venymistä jne jne. Mutta toisaalta: viimeksi aamulla kipuja maan rakoon kirotessani mietin, että ihan sama mihin joudun - jos se tarkoittaa kivuttomuutta, niin antaa tulla vaan. Mielummin vaikka se pysyvä avanne kuin loputon määrä kipua.

Mutta vaikka pelkään, ajattelin toistaiseksi keskittyä paahtamaan lopputyön valmiiksi ja miettimään ennemmin tätä päivää kuin kaikkia tulevia. Niitä ehtii murehtia sitten myöhemmin ihan tarpeeksi. Nyt en kuitenkaan voi muuta kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää.

"Elämään ei saa varoitustarraa

ja vaikka saisikin

kuka niitä noudattaa"