Kaikki tapahtuu kerralla? / "Alkaa olla aika"

Kuluneen kuukauden aikana on ehtinyt mennä koko kevään ja kesän suunnitelmat muutamaan kertaan ihan uuteen uskoon. Tekisi mieli sanoa hei hetkinen SEIS ja pyytää lisäaikaa kun ei tahdo pysyä mukana enää, mutta jotenkin kaikki on lopulta järjestymässä. Toivottavasti.

Jokin aika sitten yliopistolta lähetettiin muutamaan paikalliseen apteekkiin saatekirje, jossa lyhyesti kerrottiin tilanteestani. Siitä, kuinka olen pitkäaikaisen sairauden ehdoilla tehnyt farmaseuttiopintojani ja nyt jäljellä olisi enää 2. apteekkiharjoittelu, jonka suorittaminen voisi olla mahdollista, mikäli se onnistuisi osa-aikaisena. Lähetin ko. apteekkeihin hakemukseni ja jäin odottamaan vastauksia.

Tällä hetkellä haetaan kevään 2021 harjoittelupaikkoja, koska tämän kevään harjoittelut ovat osittain jo käynnistyneet ja paikat todellakin menneet. Yleensä apteekit ottavat kaksi farmaseuttioppilasta: yhden 1. opetusapteekkiharjoittelun tekijän ja yhden 2. opetusapteekkiharjoitteun tekijän. 1. harjoittelu ajoittuu toisen opiskeluvuoden kevääseen ja 2. harjoittelu kolmannen eli viimeisen opiskeluvuoden kevääseen ollen suurimmalla osalla farmaseuttivaiheen viimeinen opintokokonaisuus. Harjoittelupaikan saaminen tältä alueelta on haastavaa kenelle tahansa, sillä yhtä paikkaa kohden on runsaasti hakijoita.

Eräs apteekeista vastasi suureksi yllätyksekseni haluavansa kutsua minut haastatteluun. Ja tottakai menin! 

Mutta ennen kuin ehdin vastata apteekille pääseväni haastatteluun, jouduin hakeutumaan päivystykseen. Söin sinä aamuna ihan  normaalisti aamupalan, enkä todella arvannut millainen tuska siitä seuraisi. Mahani turposi jättimäiseksi (ei mitään uutta) ja siihen alkoi sattua, ensin vähemmän, mutta sitten kipu paheni. Enkä muista sellaista kipua olleen ennen. Odotin ajatellen, että pahin menisi kohtuullisessa ajassa ohi ja lähdin bussilla keskustaan mennäkseni aiemmin sovitulle terapiakäynnille. Ennen kuin pääsin perille, olo oli jo ihan hirveä. En pystynyt kävelemään kunnolla, enkä oikein muutenkaan olemaan mitenkään päin. Suoliston liikkeet sattuivat niin paljon ja kipu sai kaverikseen pahoinvoinnin. Terapeutti huolestui nähdessään minut ja kehoitti kovasti hakeutumaan päivystykseen. Sain pahoinvoinnin hellittämään lääkkeellä, mutta koska kipu ei kadonnut, lähdin terapiasta päivystykseen.

Ensimmäistä kertaa pelkäsin suolitukosta. Mutta mitään selittävää ei löytynyt - labratkin oli kunnossa ja mitä pidempää olin syömättä, sitä vähemmän sattui. Lopulta todettiin, ettei asialle nyt mahda mitään ja koska suoliston magneettikuvauskin oli parin päivän päästä tulossa, ei mahaa edes kuvattu. Lähdin tyhjin käsin kotiin, minkä olin kyllä osannut arvata, mutta kivun ollessa uudenlaista ei kukaan pitänyt käyntiä turhana.

Kotona söin, sillä päivä oli jo varsin pitkällä ja aamupala ainoa, mitä olin ehtinyt syömään. Sama turvotus ja kamala uusi kipu iski uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Meni kolme päivää siten, että syömistä seurasi hirveä turvotus ja tuntien kivut. Niiden päivien jälkeen tajusin, että oireisto sopii pseudo-obstruktioon. 

Eikä se ollut mitenkään mieltä ylentävä oivallus.

Näen gastroenterologiani torstaina ja tästä pitää todella puhua. Pitää jotenkin varautua siihen, että vastaava kipuepisodi uusii. Suoliston magneettikuvauksessa ohutsuoli näytti yllättävän hyvältä - mutta se ei poissulje sitä, että motiliteettihäiriö olisi jo ohutsuolessakin siinä pisteessä, että siitä aiheutuu pseudo-obstruktio. Paksusuolen kanssa tilanne oli se lopulta jatkuvasti. Tämä koko helkkarin vaihtoehto saa lähinnä aikaan halun paeta, halun käpertyä johonkin piiloon nukkumaan voidakseen herätä sitten kun kaikki on taas hyvin. Olisipa lääkärini torstaina asiasta jotain eri mieltä, mutta pelkään, että ei ole.

Ja miten paljon osasikaan hajottaa se, kun juuri olit saanut kutsun haastatteluun ja sitten, tietenkin, kävi jotain tuollaista. Jokin uusi ja aiempaa vaikeampi oireisto. Kuin tämä keho olisi yrittänyt kertoa jälleen kerran, että hähää, et sinä mitään valmistu ikinä. Joka kerta kun olen yrittänyt tässä viime vuosien aikana saada opintoni valmiiksi, kroppa on levinnyt vähän lisää jostain ja olen joutunut vain takaisin lähtöruutuun. 

Maha on ollut tuon päivystysreissun jälkeen ihan outo, kuin homma olisi kääntynyt osittain aivan päälaelleen. Viime perjantaina pistetty kuukausittainen Somatuline -injektio ei näytä tuovan mitään hurraa -helpotusta, vaikka vähän parempia päiviä onkin ollut. Jotakin tämän suoliston kanssa on nyt meneillään enkä kyllä yhtään tykkää tästä.

Pääsin kuitenkin haastatteluun. Enkä unissanikaan olisi uskaltanut toivoa yhtä hyvää vastaanottoa kuin minkä sain. Istuin kuvainnoillisesti monttu auki kuuntelemassa mitä he olivat suunnitelleet harjoitteluni varalle, sillä suunnitelmat olivat sitä, mitä olin hiljaa toivonut uskomatta sen voivan toteutua. Pääsen heille kolmanneksi oppilaaksi, minkä ansiosta minun ei tarvitse kantaa huolta siitä minkä verran pystyn tekemään töitä. Saan itse määritellä miten pitkään jaksan minäkin päivänä työskennellä ja kuinka monta päivää viikossa. Harjoittelun venyminen yli normaalikeston ei haittaa. Kyseessä on iso apteekki, joten heillä on myös resursseja ohjata kolmea oppilasta kun minä en ole kokoaikaisena. Koko harjoittelu suunnitellaan minun vointini ehdoilla. Ja mikä eniten yllätti, oli ajankohta: minua pyydettiin aloittamaan 1.4.! En osannut varautua ollenkaan siihen, että harjoittelupaikka löytyisi tälle keväälle - mutta olosuhteiden muututtua, ajankohta harkalle on nyt erinomainen.

En voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen tälle apteekille. Jos jossakin saan harjoittelun tehtyä niin tuolla ja vieläpä siten, ettei vaativa lääkinnällinen kuntoutus keskeydy vaan voi jatkua harjoittelun aikana, mikä on todella tärkeä asia. Fysioterapeuttini kommentoi osuvasti: "Saanko lähettää kukkia sinne?"

Nyt sitten pitää saada liuta asioita järjestykseen, mutta onneksi tässä on vielä reilu kuukausi. Ja sitten malttaa aloittaa työnteko riittävän rauhallisesti, jaksamista kuunnellen. Tunnen itseni sen verran hyvin, että kun olen innoissani, minusta kuoriutuu joku superihminen, joka vasta liian myöhään tajuaa ettei oikeasti olisi jaksanut ihan niin paljon. Onneksi nyt ympärilläni on ihmisiä, jotka vetävät jarrusta jos en itse tajua tehdä sitä. En ole ollut melkein viiteen vuoteen töissä ja silloin tein ihan normaalia, täyttä työaikaa, joten kontrasti entiseen on niin suuri ettei minulla ole mitään käryä siitä, miten paljon nyt jaksan tehdä.

Ja mikä olisi tärkeintä, pitäisi kiireesti keksiä jokin suunnitelma b ja c tämän suoliston varalle. Suunnitelma a oli Somatuline, eikä se selvästikään ole riittävä apu. On keksittävä jotakin, minkä turvin arki ja etenkin harjoittelu sujuisi vähän mutkattomammin. Mitä se sitten voisi olla, en tiedä. Mutta sen tiedän, etten suostu lähtemään gastron polilta torstaina ennen kuin on jokin suunnitelma. Enää ei ole vaihtoehtona se, että vain sietäisin nykytilannetta. Ei käy. Olen sietänyt jo enemmän kuin oikeasti olisin koskaan sietänyt.

 

"Liian moneen päivään ryhtynyt en

Oo mihinkään järkevään

Luulen, et menetin kosketuksen

Siihen mikä on tärkeää

Mistähän sen tietää milloin on syytä huoleen

Kun huumorilla ei saa kuitattua enää kaikkee

Ja ymmärtää tilanteen luonteen"

...

"Ihmeeni, sua kuinka kaipaankaan

Etsin sua, alkaa olla aika

Paikalla! Et juokse askeltakaan!

Antaudu, tai kaadan kummatkin"

Apulanta - Ihme