Uupumus / "I'm a prison for what no one sees"

 Kirjoitan tätä sairaslomalta käsin. Olen ollut kaksi viikkoa sairaslomalla ja olen vielä tämän viikon kokonaan. En ole kipeä - olen "vain" hirvittävän väsynyt ja uupunut. 

Kirjoitin viimeksikin väsymyksestä. Tilanne helpotti joksikin aikaa kun vähensin työt viidestä päivästä neljään päivään viikossa, mutta nyt olen jälleen saman dilemman äärellä. Haluaisin tehdä huomattavasti enemmän töitä, mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. Joten kun nyt palaan töihin, alan tehdä kolmen päivän viikkoa. 12 tuntia viikossa. 

Se ei ole paljon. Mutta se on paras, mihin pystyn pidemmällä aikavälillä. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen työnantajalleni, että hän mahdollistaa työskentelyn näin pienillä tunneilla. Hän näkee työpanokseni hyödyllisenä sen sijaan, että ajattelisi minun tekevän vain niin ja niin vähän töitä. Se saa minut tuntemaan itseni merkitykselliseksi ja mahdollistaa sen, että voin ainakin parhaani mukaan yrittää pysyä työelämässä sen sijaan, että jäisin kokonaan pois.

Sekin on kyllä käynyt tässä sairaslomalla ollessa mielessä, että mitä jos en jaksa säännöllistä työntekoa pitkässä juoksussa. Toki pitää muistaa, että tämä on ensimmäinen vuosi - olen siis joutunut tekemään töitä ilman lomia, kun ei ole ollut lomia, mitä pitää. Eihän se ole normaali tilanne, vaan tämän ensimmäisen työvuoden vitsaus.

Ajatus siitä, että en tekisi ollenkaan töitä, on suorastaan kamala. Mitä minä sitten tekisin kaikki päivät? Olen kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa (verrattuna parin vuoden takaiseen), että pelkkä joutenolo pidemmän päälle tuntuu todella tylsältä ajatukselta. Lisäksi haluan ylläpitää ammattitaitoani ja osaamistani ja yksinkertaisesti pidän työstäni niin paljon, että haluan tehdä sitä ihan senkin takia.

Siksi olen niin kiitollinen, että työskentely pienellä tuntimäärällä on mahdollista.

Tässä ei ole kyse vain väsymyksestä. Sellaisesta tavallisesta, joka helpottaa nukkumalla ja lepäämällä. Tämä väsymys ei mene yöunilla tai lepäämisellä yhtään mihinkään. Pienikin voinnin paraneminen vaatii lepoa huomattavan määrän, mikä osaa olla todella turhauttavaa. 

Moni sairaus tuo mukanaan uupumuksen ja väsymyksen. Työnteolla voi uuvuttaa itsensä. Sairastamiseen voi uupua. Mikä sitten onkaan pohjimmiltaan tämän uskomattoman väsymisen syynä, ei ole niin olennaista. Olennaista on se, millä keinoin arjestani saadaan toimiva ja mahdollisimman hyvä kokonaisuus.

Joudun jo nyt tekemään sitä, että jaan kuormitusta eri päiville. On suunniteltava, mitä jaksaa minäkin päivänä tehdä. On varottava, ettei kuormitus mene yli, sillä siitä saa maksaa huonolla voinnilla, joka voi kestää päiviä. Omien rajojen hahmottaminen jaksamisen suhteen on välillä yllättävän hankalaa ja ylilyöntejä tapahtuu. Venytän itseäni jaksamiseni rajoille, koska olen niin turtunut ainaiseen väsymykseen, etten huomaa milloin mennään yli ennen kuin vointi sitten todella huononee. 

Ja kun olisinkin "vain" väsynyt. Olen huonovointinen, ei ole ruokahalua, särkee päätä, hengästyttää olemattomasta rasituksesta, sydän hakkaa. Osa näistä oireista lievittyy ottamalla lisää hydrokortisonia, mutta se on vain tilapäinen ratkaisu.

Toivon, että tämä sairasloma ja työmäärän kevennys mahdollistavat sen, että jaksan taas työskennellä pidemmän aikaa.