Tuska

Ensimmäisestä kipulääkkeestä on kulunut viikko. Kuluneisiin yhdeksään kipeään kuukauteen ei ole mahtunut yhtään näin hyvää kokonaista viikkoa. Hymyilen varovasti. Yritän uskaltaa uskoa siihen, että lääke todella auttaa ja suolistonikin toimii edelleen omalla tavallaan. Nukun paremmin, mutta lääke tekee päivisin väsyneeksi - ei kuitenkaan yhtä väsyneeksi kuin kipu teki. Väsymyksenkin oletan menevän ajallaan ohi. Muita haittavaikutuksia ei ole ilmennyt aloituspäiviä lukuunottamatta. Posti toi kutsun kipupolille, vastaanottoaika on syyskuun 19. Hymyilen vähän enemmän.

 
Uuden kipulääkkeen aloitus on muodostunut rajapyykiksi loputtoman kivun, epätoivon, väsymyksen ja parempien, valoisampien päivien välille. Olen onnellinen siitä, että näinkin pieni annos kipulääkettä auttaa. En ole täysin kivuton enkä tiedä onko se tämän suolistosairauden kanssa edes mahdollista, mutta kipua on niin paljon vähemmän että kaikki mahdollinen on helpompaa. 

  

Yhtenä aamuna nukuin sen ajankohda ohi, jolloin olisi pitänyt ottaa kipulääke. Se parin tunnin viivästys riitti muistuttamaan siitä, miksi kannattaa ottaa lääkkeensä aikataulussa. Sattui. Toisaalta se, että kipu hellitti lääkkeen vaikutuksen alettua uudelleen, osoittaa kuinka iso merkitys yhdellä pienellä tabletilla on. En jaksa murehtia edes siitä, että lääke maksaa useamman kympin kuukaudessa, kunhan vain sattuu vähemmän. En jaksa murehtia siitäkään, että "Lääke siirtää oiretta hetken kauemmas / Mutta kuitenkaan ei poista ongelmaa", vaan nautin nukkumisesta ja siitä, että jaksan pikkuhiljaa tehdä enemmän ja enemmän. Esimerkiksi yksi lopputyö olisi kiva saada valmiiksi ja kivun hellittämisen myötä mahdollisuudet sen tavoitteen saavuttamiseksi näyttävät huomattavasti aiempaa paremmilta.

      

Viikonloppuna olimme T:n kanssa Tuskassa. Pyörätuoli järjestyi lainaan kotikuntani apuvälinehuollosta. Pyörätuolin mukaan ottaminen oli ehdottomasti hyvä päätös, sillä kun perjantaina lähdin Tuskaan ilman sitä ajatellen "kyllä mie yhden keikan jaksan ilmankin" ja istuttuani puolet keikasta asfaltilla oli pakko todeta, etten ihan oikeasti jaksa seistä tuntia yhteen menoon. Puhumattakaan, että jaksaisin seistä monta tuntia putkeen. Lauantaina ja sunnuntaina en siten edes harkinnut lähteväni ilman pyörätuolia ja sen päätöksen ansiosta sain nauttia parhaasta äänenlaadusta (pyörätuolikoroke sijaitsi miksauskopin vieressä) ja hyvästä näkyväisyydestä. Vettä satoi tietenkin useampaan otteeseen, mutta sehän kuuluu asiaan. Tuskan tunnelmia voi käydä katsomassa instagramistani. Kaiken kaikkiaan Tuska oli kenties paras festari, millä olen ikinä ollut. Tunnelma oli paljon leppoisampi ja mukavampi kuin muilla festareilla ja musiikki osui omaan makuun erinomaisesti. Näimme Testamentin, Anthraxin, Stam1nan, Ghostin, Diablon, Gojiran ja Katatonian. Stam1nan näin yhdettätoista kertaa livenä (heh), muita en ollut nähnyt koskaan aiemmin, joten päätös lähteä Tuskaan oli kerrassaan osuva. Ensivuonna uudelleen, ehkä?

   

Loppuviikosta suuntaan T:n kanssa Lappiin saadakseni olla siellä loput heinäkuusta. T aloittaa kesätyöt ja on pohjoisessa elokuun loppuun, mutta itse matkustan ennen elokuun toista päivää takaisin kotiin, sillä sairaalalle on aikataulutettu käynti jos toinenkin ja keskeneräiset opinnotkin jatkuvat jonain päivänä. Tällä hetkellä kaikki näyttää merkittävästi paremmalta kuin kaksi viikkoa sitten. Vielä kun kesäkelit tulisivat takaisin niin ennättäisin nauttia niistä vähemmän kipeänä.

 

viereisestä huoneesta aamu

heijastuu valokeilana lattiaan, kierrän sen

katseellani ja kiedon käsivarteni ympärillesi,

suljen silmäni ja hengitän ihoasi vasten

  

haen turvaa ja tartun kiinni kuin

varmistaakseni ettet lähde siitä, etten lähde siitä,

ettei elämä päästäisi irti nyt 

kun aurinko on noussut ja lämmittää 

vain mennäkseen uudelleen pilveen